Hae tästä blogista

lauantai 5. joulukuuta 2015

Jrock Suomessa kyselyn tulokset



Ensinnäkin, kiitos kaikille kyselyyn vastanneille. Vastauksia tuli selvästi enemmän kuin mitä olin osannut odottaa. Suuret kiitokset siis kaikille, jotka vastasivat kyselyyn ja vielä jakoivat eteenpäin. Ilman teitä tulos olisi jäänyt pieneksi eikä lainkaan huomioon otettavaksi.
Hyväksyttyjä vastauksia tuli selvästi yli 200, tarkemmin en katso tarpeelliseksi kertoa. Jouduin tosin joustamaan hiukan ohjeistamani ”vain kolme kohtaa” idean kanssa, koska useissa oli neljästä viiteen vastausta. Totesin tällöin, että jos kerran en itse kyennyt työkaluja käyttämällä rajata vastauksia kolmeen (olin yrittänyt monta kertaa ennen kyselyn julkaisua), voisin joissakin tapauksissa joustaa. Huomasin samalla, että vastaukset olivat näin tehdessä yhä kattavat ja antoivat minulle lisää informaatiota.

Julkaisen tulokseni täällä vanhassa (alkuun jääneessä) blogissani - ajattelin alunpelin tehdä kokonaan uuden blogin, mutta aina ja energia eivät ihan riitä siihen. Pahoittelen siis etukäteen, jos tämä on ulkoasun takia vaikeaselkoinen. Halusin jakaa tulokset lupaamassani aikataulussa, mutta se ei onnistu, jos joudun vielä tappelemaan tämän blogin kanssa.
Kerron tulokset kahdessa osassa, nopeat, yksinkertaiset ensin ja perässä pohdin vastauksia enemmän, sekä kerron muitakin ajatuksiani.

Tulokset nopeasti kaipaaville:

Raha (olen opiskelija/työtön, ja keikkalipun lisäksi rahaa kuluu liikaa matkoihin, majoitukseen, ruokaan ja muuhun)

42.4 %

Ajankohta (j-rock-keikkoja järjestetään nykyään lähinnä arkipäivisin keskellä viikkoa tai sunnuntaisin, jolloin töiden/koulun ja julkisen liikenteen takia on vaikeata päästä Helsinkiin/keikkapaikalle tai sieltä pois)

29,0 %

Keikkapaikka (kaikki konsertit ovat nykyään vain Helsingissä, jonne on aivan liian pitkä matka kotoa/matkustaminen tulee kalliiksi)

18,8 %

Kasvoin aikuiseksi (työ ja muu arki vievät liikaa aikaa, energiaa ja rahaa, ettei jaksa innostua muista kuin oikeasti tärkeistä yhtyeistä, jotka jo tuntee ja joita ei Suomessa näe)

26.1 %

Järjestäjä (en pidä keikanjärjestäjien toiminnasta tai keikkapaikasta, jolloin en halua mennä keikoille)

4,9 %

Nimettömät pienet artistit (Suomeen ei tule enää juuri kuin pieniä, nimettömiä bändejä ja artisteja, jotka eivät kiinnosta)

42.9 %

En enää kuuntele jrockia (en enää kuuntele japanilaisia bändejä, vaan olen siirtynyt k-popiin tai länsimaalaiseen valtavirtamusiikkiin)

14.7 %

Kuuntelen vain tiettyjä bändejä (olen sen verran pitkään ollut genren parissa, että tiedän, mistä pidän ja mistä en, eli muut eivät kiinnosta, tai lempibändini ovat jo lopettaneet enkä jaksa tutustua uusiin)

53.9 %

Muoti-ilmiö (jrockin kausi tuli ja meni, vähän kuten 80-luvun olkatoppaukset. Se oli ”muotia” uutena, ihmeellisenä asiana ja katosi sitten, kun tuli tutuksi)

13.9 %

Informaatiota ei ole riittävästi ja/tai musiikkiin ei pääse kunnolla tutustumaan (minua kiinnostavista bändeistä ei kerrota mitään, englannin-/japaninkielitaito ei riitä tiedon saamiseen tai bändien levy-yhtiöt kaatavat sivustoja/videoita, ettei itse musiikkiin ja bändiin pääse tutustumaan juuri mitenkään)

16.3 %

Bändit jäävät etäisiksi (artistit kirjoittavat vain japaniksi eivätkä käytä länsimaalaisille tuttuja sosiaalisia medioita eivätkä julkaise musiikkiaan viralliselta Youtube-kanavalta (tai jos julkaisevat, vain uusimmat kappaleet ja mainokset) eivätkä näytä muuta kuin kiillotetun yleisilmeensä)

17,1 %

Jrockin kuuntelu on noloa (selitän erikseen "Muu" kohdassa, miksi se tuntuu nololta)

1.2 %

Muu

8.6 %


Sitten taas enemmän kaipaaville:

Kyselyn pyhäksi kolminaisuudeksi, tai ainakin palkintosijoille nousevat ovat ”Kuuntelen vain tiettyjä bändejä”, ”Nimettömät pienet artistit” ja ”Raha”, kuten ylempää saattoi huomata. Nämä eivät yllätä varmastikaan ketään. Moni on luultavasti joko itse todennut, kuullut jonkun muun sanovan tai epäilyt vain, että näiden olevan jrock keikkojen pieneen kävijämäärään vaikuttavat syyt. Suomeen tulee nykyään pieniä, nimettömiä bändejä, joista ei joko ole koskaan kuultu, tai eivät kiinnosta muita kuin tosifaneja tai sitten lähes kaikille jrock-keikoille menijöitä (kuten minua). Vastaavasti on helppo todeta tästä se, että me suomalaiset kuuntelemme vain joitakin bändejä, emmekä todennäköisesti ole kiinnostuneita muista yhtyeistä. Kansana olemme pieni, mutta hyvin määrätietoisia eivätkä jrockin kuuntelijat ole tässäkään varmasti poikkeus. Raha taas on tunnetusti kaiken pahan alku ja juuri, ja se määrää elämäämme enemmän kuin aina haluamme myöntää. Ajatkaan eivät ole mitenkään taloudellisesti parhaimmat, minkä takia on helppo ymmärtää, miksi ihmiset eivät halua käydä keikoilla.

Ehkä eniten minua jäi harmittamaan nämä, jotka menivät vastaamaan jrockin kuuntelun olevan noloa, mutta eivät kuitenkaan perustelleet sitä mitenkään ”Muut” kohdassa, vaikka olinkin sitä pyytänyt. Olisin oikeasti halunnut kuulla, mikä jrockissa on heidän mielestään noloa tai mikä saa heidät tuntemaan häpeää kyseistä genreä kohtaan. Toisaalta, saattoivat vastaukset olla myös veikkauksia, mitä muut mahdollisesti ajattelevat jrockista.
Sääli, koska olisin oikeasti halunnut kuulla tästä tarkemmin.

Mielenkiintoisinta olivat kuitenkin muodostuneet ”ryhmät” eli vastaukset, joissa toistuivat eniten samanlaiset vastaukset/valinnat.
Suurimmaksi voittajaksi muodostui selvästi yli neljänneksellä ”Nimettömät pienet artistit” ja Kuuntelen vain tiettyjä bändejä” parivaljakko. Tietenkin osassa vastauksissa oli mukana muutakin, kuten raha tai aikuiseksi kasvaminen. Tämä ei yllättänyt, vaan vahvistu käsitystäni Suomessa olevassa tilanteesta.
Tämä näyttää siltä, että me suomalaiset tunnemme oman musiikkimakumme sen verran hyvin, ettemme halua tutustua ihan mihin tahansa bändiin. Tämä sen sijaan saa meidät mieluummin jäämään kotisohvalle kuin menemään jonkun pienen, tuntemattoman bändin keikalle. Ehkä se on myös laiskuutta – minä ainakin olen hyvin, hyvin laiska tutustumaan uusiin yhtyeisiin tai edes laajentamaan bändivalikoimaani. Saatan kuunnella tai vilkaista paremmin, jos joku ystäväni suosittelee jotain yhtyettä, tai luen joltain sivustolta ja syystä tai toisesta kiinnostun hiukan enemmän, mutta en juuri jaksa itse enää tehdä liiemmin töitä asian eteen. Käyn kuitenkin lähes kaikilla jrock keikoilla, koska asun kuitenkin suhteellisen lähellä Helsinkiä, jonne bändit yleensä tulevat, mutta enempää en oikeastaan jaksa tutustua bändeihin. Teen sen lähinnä siksi, että japanilaiset artistit tulisivat vielä Suomeen ja keikkajärjestäjät olisivat valmiita järjestämään keikkoja.

Toiseksi suurimmaksi nousikin kolmikko ”Raha”, ”Ajankohta” ja ”Keikkapaikka”. Tässä kohdassa laskin mukaan nekin, joista löytyi vain kaksi vaihtoehtoa näistä kolmesta, vaikka ainoastaan kolmistaan ryhmä oli jo vahva. Tämäkään ei yllättänyt. Vaikka Suomi on pieni maa, etäisyydet voivat välillä olla hyvinkin pitkät eikä matkaaminen ole todellakaan ilmaista. On ihan ymmärrettävää, ettei Kuopiosta tai Rovaniemeltä lähdetä helposti Helsinkiin katsomaan japanilaista bändiä. Bändin on oltava jollain tapaa merkittävä, jotta ihmiset ovat valmiita lähtemään kauas kotoaan, varsinkin jos konsertti on sunnuntaina tai keskellä viikkoa.

Eniten minut yllätti kuitenkin neljänneksi suurimmaksi noussut ryhmä, tai oikeastaan pari: ”Informaation puute” ja ”Bändit jäävät kylmiksi”. Myönnän, etten itse uskonut näiden saavan juuri ääniä, mutta niin kuitenkin kävi. Olen kyllä valitellut vähintään itsekseni, kun japanilaiset artistit eivät päivitä aktiivisesti youtube-kanavia tai laittavat vain uusimmat kappaleet. Levy-yhtiöt myös kaatavat fanien lataamia videoita niin ahkerasti, että youtubessa on tehtävä temppuja, etteivät videot tule poistetuiksi – ja joskus mukana ihan kokonainen account. Ilmeisesti tämä kuitenkin vaikuttaa ihmisiin voimakkaammin kuin uskoin.
Jos bändi onnistuu herättämään uteliaisuuden, olisi hyvä saada bändistä tietoa. Jos tämä kuitenkin estyy, tutustuminen tyssää usein siihen, kun yleisimmät etsintä paikat eivät tarjoa mitään. Kaikkien kielitaito ei myöskään aina riitä tai sitten ei tunneta ketään, joka voisi antaa auttavan kätensä ja kääntää tai tehdä jotain muuta avuksi. Kaikki eivät välttämättä tiedä oikeita sivustoja, joista pääsisi esimerkiksi tutustumaan bändien kappaleisiin. Voisin siis antaa auttavan käteni ja mainita sivuston Dailymotion, jota kaikki eivät ilmeisesti tiedä (tai ainakin harvat minun tuttuni ovat tienneet ja minäkin törmäsin siihen kaverini kautta). Esimerkiksi, yhdessä vaiheessa youtubessa ei juuri ollut D:n musiikkivideoita tai sitten ääniraidat oli vain poistettu videoista – näin taas ei ole Dailymotionissa, eli kannattaa käydä kurkkaamassa sieltä.
Kieli ja kielitaito ovat sitten taas ongelma, jotka ovat itsellenikin tuttuja. Google-kääntäjä on hauska, mutta rasittava keksintö käännösvirheiden takia. Kaikki artistit eivät jaksa tai halua nähdä vaivaa kirjoittaakseen päivityksiään, tai edes paria englanniksi, tai että edes nettisivuilla olisi mahdollisuus englanninkieleen. Asiaa helpottaisi, jos japanilaiset levy-yhtiöt olisivat halukkaita kasvattamaan bändiensä suosiota ulkomailla, ja palkkaisivat kääntäjän, joka kääntäisi edes osan päivityksistä tai uutisista. Tietenkin on olemassa kansainvälisiä faniklubeja, mutta nekin ovat maksullisia eikä niitä päivitetä kovinkaan aktiivisesti. Ainoa keino tässä on lähinnä, jos on uskollisia faneja, jotka jaksavat kääntää sivuille – ja sitten rukoilla, etteivät nämä fanit väsähdä tai joku lähde kaatamaan fanisivuja.
Kenties juuri näiden syiden takia bändit jäävät etäisiksi, koska tietoa ei saa ja sitten kun sitä saa, kaikki jää pinnalliseksi. Näin se vaikuttaa olevan, jos vertaa suoralta kädeltä kpopiin ja korealaisten bändien kaiken maailman videoihin ja muihin puuhiin, jotka vain vahingossa videoihin eksyvätkin huomaavat. Tietenkin, jos bändin sisälle on päässyt riittävän hyvin, voi tutustua jäseniin paremmin ja löytää asioita, mutta näin pikaisesti ajateltuna, siihen pitää nähdä enemmän vaivaa ja kuluttaa enemmän rahaa. Joku voi olla eri mieltä, mutta sellaisen kuvan olen saanut enkä usko olevani tässä yksin.

Ehkä hauskin, tai ainakin jollain tasolla huvittavin ryhmä oli kolmanneksi isoin ryhmä, jälleen pari: ”Kuuntelen vain tiettyjä bändejä” ja ”En enää kuuntele jrockia”. Sinänsä ymmärrän, että jos kuuntelee enää 1-3 japanilaista bändiä, ei sinänsä näe itseään ”jrockin kuuntelijana” ja siksi tuli tuollaiset klikkaukset. Saattoivathan vastaukset edustaa samaan aikaan sekä omia ajatuksia että veikkauksia, esim. itse ei enää kuuntele jrockia, mutta uskoo muiden kuuntelevan vain tunnettuja bändejä, tai toisinpäin. Siitä huolimatta tämä ryhmä huvittaa minua eikä vain vähän.

Jos jokin jäi minua harmittamaan, niin se, etten samassa yhteydessä kysynyt, minkä ikäisiä vastaajat ovat. Se olisi ehkä antanut lisää vastauksia, tai ainakin valaissut tarkemmin, kuinka väärässä tai oikeassa jotkut epäilyni ovat.
Mitkä epäilykseni sitten ovat? Että ikä ja jrockiin tutustumisikä vaikuttavat tämän hetkiseen jrockin laskuun Suomessa. Tämä voi tuntua hullulta ja merkityksettömältä, mutta siltä tämä ainakin minusta tuntuu, kun katselen ympärilleni tai kuuntelen ihmisiä. Lyhyesti sanottuna, väitän, että vanhemmalla iällä (rujosti arvioituna n. 17–23-vuotiaana) genreen tutustuneet jäävät helpommin kuuntelemaan genreä tai ainakin muutama bändi pysyy tuotantonsa kanssa vankasti levy-kokoelmissa. Sen sijaan tuota nuoremmat ovat ”siirtyneet eteenpäin” oman kasvunsa myötä, kun eivät ole välttämättä vielä täsmälleen tienneet, mistä pitävät, tai etsineet uutta ja päätyneet siten kpopiin, valtavirtamusiikkiin tai kenties johonkin aivan muuhun. Kaipa tässä on tekemistä myös jrock-aikakautensa nolostelua, kun on kasvettu kunnolla teini-ikään.
Voin toki olla väärässäkin, mutta tältä se ainakin minusta tuntuu. Kertokaa toki, mitä mieltä olette.

Tähän lopuksi poimin joitakin ”muut” kohdan vastauksia, koska osa selvästi halusi tarkentaa omaa näkemystään ja minusta esiin tuodut pointit olivat hyvät. Samalla voin itse vastata muutamiin näistä ja sanoa, mitä mieltä olen heidän ehdotuksistaan tai väittämistään.


”Kyseisen genren kuuntelijat tuntuvat olevan sen verta kapeakatseisia, että tuntuu olevan tärkeämpää olla se "ernuin", muita kovempi fani, kuin yhdessä skenen diggareiden kanssa jakaa hyvää eteenpäin. Suurin osa tämän hetken huipulla olevista nimistä ei kiinnosta koska musiikista puuttuu omaperäisyys. Olin viimeksi Suomessa viime vuoden syyskuussa katsomassa Sukekiyoa, sitä ennen Miyavia, ja koska bändit tuntuvat nyt poliittisen tai jonkin muun syyn takia karttavan Suomea, kävin toukokuussa Lontoossa MUCC:n ja Dirujen keikoilla. Näitä kohtaan intoa kyllä löytyy. X Japanin kun jollain ilveellä saisi Suomeen. Olisi sekä bändien että järjestäjien kannalta ehkä tehokkaampaa tehdä paripäiväinen festari, jonne tulisi monta yhtyettä kerralla.”
~Olen tuon joskus huomannut/miettinyt. Joskus ainakin tuntui ihmisille olevan turhankin tärkeätä olla se kukkulan kovin ernu, mutta en tiedä, onko sitä nykyään. Jos on, en ole törmännyt siihen tai kuljen aina laput silmillä. Tiedä sitten, ehkä minä vaikutan yhdeltä sellaiselta ernulta vaatteineni ja meikkeineni *naur*
Ymmärrän, mitä tarkoitat ja jossain määrin ajattelen samoin. Mitä taas tulee festariin, se olisi hauska idea ja ehdottomasti menisin. Joudun tosin muistelemaan tässä kohdassa Tsukiconia ja sitä, kuinka sitä ei enää pidetty, koska ”lippuja ei myyty tarpeeksi”. Festari tai muu vastaava olisi kyllä houkutteleva ja ehkä toimisikin oikein järjestettynä~

”Kasvoin aikuiseksi, ja iän myötä keikoilla käyminen ylipäätään on jäänyt. En jaksa enää stressata lippujen hankintaa, keikkapaikalle menoa, jonottamista jne. Käyn mielelläni pienillä klubikeikoilla tai ulkoilmafestareilla, sillä en pidä ahtaista tiloista joissa on paljon ihmisiä ja ilma on huono. Lisäksi kuuntelen j-rockia enää harvakseltaan, ja onkin kivempi popittaa rauhassa himassa ja hoilottaa suureen ääneen vailla huolen häivää. Menisin ehdottomasti esimerkiksi Dirun keikalle, mikäli he järjestäisivät pienehkön klubikeikan, jonne ikäraja olisi vähintään 18. Toisin sanottuna voi siis sanoa, että olen kuiva aikuinen, joka ei jaksa enää hillua teinien seassa, vaan mielummin istun keikan ajan sippaillen bisseä ja kuunnellen hyvää musaa. Toivottavasti jelppasi :)”
~Kyllä, tästä oli apua ja ymmärrän, mitä tarkoitat^^ Itsekin alan olla jo niin ”vanha”, etten jaksa miettiä jonottamista (lipun suhteen joudun stressaamaan lähinnä työvuorojeni ja vapaapäivien saamisen kannalta), vaan yleensä saavun paikalle ovien aukeamisen aukeaan ja kävelen sitten sisään. Ja Glorialla ollessa minä haluan päästä yläkerran K-18 alueen rauhaan XD Joka tapauksessa, ehdotuksesi on hyvin mielenkiintoinen, tulee hiukan mieleen aikoinaan vierailut Tokyo Decadance, jonka ”keikalla” oli ikäraja, joko K16 tai K18~

”Bändien fanittamisesta ja faniakteista tappelu varsinkin isompien nimien tapauksessa lienee myös osasyy, monissa fandomeissa kehittynyt myrkyllinen ilmapiiri.”
~Tuo on ikävä kuulla. Itse olen ollut sen verran onnekas, etten ole niin paljoa törmännyt. Haluaisitko kenties kommentoida, minkä bändien kohdalla olet erityisesti tähän törmännyt ja millaisiin tappeluihin? Ensimmäisenä lähinnä tulee mieleen keskustelut siitä, pitäisikö keikoilla laulaa syntymäpäiväonnittelut tai tehdä fuureja, tai muuta sellaista yhdessä.
Ja tuli mieleen, uskoisitko jonkinlaisen yhteisöllisyyden kasvulla olevan parantava vaikutus tilanteeseen?~

”Myöhemmin rantautunut K-pop aalto verotti selvästi J-Rockin kuuntelijoiden määrää, kun monet vaihtoivat leiriä.”
Ja
”J-rock on vaa jääny K popin varjoon.”
~Siltä se useimmiten vaikuttaa, valitettavasti. Olisi mukavaa, jos löydettäisiin jokin keino, jolla voisi saada taas vanhat kuulijat palaamaan jrockin pariin tai saatua uusia faneja~

”Olen jäänyt kaipaamaan tsukiconin keikka meininkiä, että pääsee näkemään useamman bändi samal reissul. Myöskin kuuntelen pikkubändejä joilla ei ole edes mahollisuutta tulla suomeen. Pelkkä keikoilla käyminen on tylsää. Nimmarijakotilaisuus ja vastaavat ois jees takas...”
~Et ole ainoa, joka kaipaa Tsukiconin tunnelmaa. Useat bändit kyllä tuntuvat järjestävän nimikirjoitustilaisuuksia, tai ainakin niitä on ollut suht useilla keikoilla, joissa olen ollut~

”Kovin harva bändi edes tulee Suomeen, jolloin ei edes ole keikkoja mistä valita. En tiedä johtuuko tämä siitä että A, bändeillä ei ole kiinnostusta tulla B, bändeillä ei ole varaa tulla, varsinkaan indieillä, vai C, eikö heitä oteta Suomeen keikkajärjestäjien taholta, vaikka halua löytyisi.”
~Uskoisin, että nuo kaikki vaihtoehdot pitävät jossain määrin paikkansa, riippuen aina bändeistä. D vaihtoehtona voisi myös sanoa, että aikataulut voivat mennä välillä ristiin, ettei yksinkertaisesti ole järjestäjää/keikkapaikkaa sille aikataululle, millä bändi olisi tulossa Eurooppaan~

”Musiikkimakuni on laajentunut muuhun japanilaiseen musiikkiin, popiin ja idolimusiikkiin. J-rock keikoilla käynti ei innosta koska en enää tunnista bändejä kun nuorempana jaksoi ns. Seurata skeneä aktiivisesti.”
~Tämä on mielenkiintoista. Useimmiten kuulee, että ihmiset ovat siirtyneet kpopiin tai valtavirtamusiikkiin, mutta sinä ja muutamat muut ovat nyt maininneet idolit.~

”Fanien kusettaminen rahastamalla mm the Gazetten ja Miyavin vipit.”
~Tosiaan, The GazettEn: vip ei ollut kummoinen, Miyavista sen sijaan en tiedä mitään. Ilmeisesti ei ollut hinnan arvoinen?~

”Tuntuu, että harvojen nykyisten vk-bändien musiikki on niin mielenkiintoista, että jaksaisin lähteä katsomaan. Kaikki on jo kuultu.”
~Et ole ensimmäinen, jonka olen kuullut sanovan tuota. Minä juttelin tuosta kaverini kanssa ja totesimme, että varsinkin tällä hetkellä, VK:n saralla tuntuu olevan kaksi voimakkaasti vallalla olevaa linjaa eikä muita juuri ole/kuulla. Omalaatuisuus on kadoksissa.~

”Liian vähän informaatioita että edes oma suosikki tulossa Suomeen! Joskus saa tietää vasta sitten kun keikka just oli tai kun liput on loppuun myyty.”
~Mitähän sivustoja käytät saadaksesi tietää Suomessa järjestettävistä jrock-konserteista? Ja millaista informaatiota/mainontaa kaipaisit? Haluaisitko enemmän kommenttivideoita ja bändeiltä aktiivisuutta, vai järjestäjiltä enemmän aktiivisuutta?~


Tällaiseen tuloksia siis tuli, katsotaan, voidaanko niitä hyödyntää myöhemmin ja miten.
Kiitos vielä kaikille vastanneille – ja jos tulee jotain sanottavaa, kommentoikaa tähän.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

The disease is growing, it’s epidemic

Ja satu jatkuu jälleen - kaikista “menestystarinoista” syntyy aina kakkososa eikä tämäkään tarina valitettavasti ole poikkeus. Jälleen tarina kertoo herra ja rouva Bakasta sekä heidän aivan tavallisesta kauppareissustaan, joka tietenkin suuntautuu siihen samaiseen kauppaan, kuten viimeksikin, vaikkakin poikkeuksellisesti lähempänä sulkemisaikaa. Tällä kertaa he eivät olleet kuitenkaan liikkeellä kahdestaan. Ei, heillä on heidän kolme lastaan mukanaan. Vanhin lapsi on tytär, iältään 14-vuotias ja nimeltään Marina. Keskimmäinen lapsi on poika, nelivuotias ja nimeltään Pellervo. Perheen kuopus oli myös poika, vasta vuoden ikäinen ja nimeltään Yrjö.

Vanhemmat ottavat ulkoa kärryt, joihin isä nostaa kuopuksen, ennen kuin koko perhe kävelee automaattiovista sisään. Herra ja rouva astuvat sivummalle ja jättävät aivonsa narikkaan liikutellen helpottuneina hartioitaan ja päätään. Marina ei kuitenkaan ota aivojaan pois kallostaan - hän on jo muutama kuukausi sitten pistänyt aivonsa piiloon vaatekaappiinsa muutaman siiderin kanssa. Pellervo taas katsoo vanhempiaan ja tekee nopeasti esimerkin mukaan, kun taas Yrjö vain katsoo, koska on liian pieni tehdäkseen samoin eivätkä vanhemmat jaksa pistää nuorimmaisen aivoja narikkaan.
Viisikko lähtee yhdessä itse kauppaan, koska heillä ei ollut mukanaan yhtään pulloa palautettavaksi. Tuskin kaikki Bakan perheen jäsenet pääsevät porteista sisään, kun Pellervo lähtee juoksemaan kaupan käytäville huutaen kimakasti pelkästään huutamisen ilosta. Poika onnistuu melkein kaatamaan erään vanhan mummon, joka kurottelee ylimmältä hyllyltä ranskanlimppua. Mummo huudahtaa säikähtäneenä ja katsoo tyrmistyneenä lasta, joka juoksee jo vihannesosastolle ja siitä takaisin äitinsä luokse huutaen haluavansa mansikoita. Vanha nainen katsoo pahasti lasta, mutta herra Baka vain toteaa itsekseen, tuskin edes huomaten koko ihmistä, että “pojat ovat poikia”.

Yrjö alkaa kurotella munkkeja ja huutaakin selvästi haluavansa pullaa, mikä innostaa myös Pellervon vaatimaan munkkeja. Rouva Baka laittaa paperipussiin neljä munkkia ja antaa viidennen suoraan Yrjölle käteen. Yksivuotias tarttuu leivonnaiseen kaksin käsin ja alkaa hitaasti mutustaa munkkia suuhunsa, kun äitinsä työntää kärryjä eteenpäin. Tästähän Pellervo suuttuu ja alkaa huutaa kovaan ääneen, että hänkin haluaa munkin välittömästi, ja mitä kauemmin hänen tahtonsa jätetään huomioimatta, sitä kovempaa poika huutaa alkaen lopulta itkeä. Samalla hetkellä Marina alkaa marista siitä, oliko hänen aivan pakko tosiaan tulla mukaan. Isän vastaus on ehdoton kyllä ja samalla äiti lahjoo keskimmäisen hiljaisemmaksi karkkipussilla ja jäätelöllä - Pellervo on kuitenkin ehtinyt huutaa useamman minuutin ja kuurouttaa sekä lähellä olevat asiakkaat, että hyllyjä täyttävän myyjän, joka yrittää korvakivustaan huolimatta hymyillä. Perheen matka jatkuu siitä vihannesosastolle, jossa Pellervo sitten haluaa valita tomaatit, joita onnistuu pudottelemaan lattialle ties kuinka monta ennen kuin pussi on sopivan täynnä. Lattialle pudonneet tomaatit saavat sitten vielä jalasta, kun Bakat viimein poistuivat vihannesosastolta kylmäosastolle.
“Marina, otahan muutama jogurtti kärryyn”, rouva Baka komentaa esikoistaan, joka niskojaan nakellen totellee, vaikka onnistuu pudottamaan yhden jogurttipurkin lattialle jättäen hajonneen tuotteen siihen.
Tyttö ei vaivaudu edes siirtämään purkkia sivummalle tai miettimään myyjälle ilmoittamista pienestä vahingosta, vaan koko perhe jatkaa matkaa kiertäen kaupassa kaikessa rauhassa.

Tai siis muut perheenjäsenet matelevat pitkin käytäviä, kun Pellervo ryntäilee pitkin ja poikin myymälää. Nelivuotias on niin innoissaan omasta leikistään, että ryntää vahingossa suoraan erään myyjän jalkoihin, kun tämä kiskoo perässään raskasta olutlavaa. On hyvin lähellä, ettei poika jää kuorman alle ja loukkaannu, ja kaikki se on myyjän ansiota, kun tämä pysäyttää pumppukärryt ja lavan väkisin juuri ajoissa.
“Katsoisit vähän eteesi!” herra Baka ärjäisee lyllertäen nopeasti paikalle.
“Etkö osaa yhtään varoa pieniä lapsia!?”
“Anteeksi, mutta en nähnyt häntä”, myyjä pahoittelee ja vilkaisee lasta, joka viilettää jo jossain muualla.
“Älä turhia selitä! Kuka on esimiehesi?” isä tivaa nuorelta naiselta vihaisena.
“Olen pahoillani, mutta olen vuorovastaavaa eikä esimieheni ole juuri nyt paikalle”, kaupantyöntekijä sopertaa.
“Älä kuvittele, että tämä jää tähän - teen sinusta kirjallisen valituksen”, herra Baka ärisee ja nappaa kuormasta olutlaatikon, ennen kuin lähtee viattoman keskimmäisensä perään.

Toisaalla taas äitinsä kanssa liikkunut Marina jää jälkeen tuijottelemaan myynnissä olevia lehtiä lehtihyllyllä. Hän vilkaisee hiukan sivummalle kuullessaan kohinaa, huomaa myyjän lähestyvän lattianpesulaitteen kanssa ja näkee kaupan työntekijän siivoavan selvästi sitä puolta käytävää, jolla hän itse seisoo. 14-vuotias ei kuitenkaan liikahdakaan paikaltaan, vaan jää tuijottamaan lehtiä. Myyjä hidastaa hiukan lattiapesulaitteen kanssa ja katsahtaa tyttöä odottaen, että toinen ymmärtäisi väistää hiukan. Teini-ikäinen vilkaisee vain sivusilmällä myyjää ja on, kuin ei huomaisikaan lähestyvää henkilöä. Teko ei jää myyjältä huomaamatta, kun tämä puuskahtaa itsekseen ja kääntää väkipakolla jäykästi liikkuvan möhkäleen väistäen Marinaa, joka katselee vielä hetken lehtiä ja lähtee sitten etsimään äitiään, joka on onnistunut limuosaston jälkeen pääsemään kassalle. Herra Bakakin ilmestyy paikalle raahaten vaikertavaa, halutonta Pellervoa mukanaan.

Kassalla on pientä jonoa, mikä saa pariskunnan jälleen valittamaan siitä, kun ei tajuta kutsua lisää kassalle apua. Muutaman minuutin päästä herra ja rouva Baka alkavat laittaa tavaroita kärrystä hihnalle.
“Minä laitan! Minä laitan!” Pellervo alkaa huutaa ja yrittää väkisin kurotella ostoksia kärrystä.
Äiti ottaa tavaran kärrystä ja antaa pojalleen, joka heittää/paiskaa ostokset hihnalle, mikä kiinnittää kassan huomion. Myyjä melkein vinkaisee kauhistuneena, kun tunnistaa pariskunnan käyneen ennenkin hänen kassallaan. Selvästi huolissaan tulevasta kaupan työntekijä jatkaa edellisen asiakkaan parissa, vaikkei voi estää itseään vilkuilemasta Bakojen perhettä. Marina marssii tylysti kassan ohi tönäisten juuri kortilla maksavaa asiakasta mennessään seinustalle seisoskelemaan ja kaivaa kännykän taskustaan ryhtyen leikkimään puhelimellaan. Herra Baka taas ei tee elettäkään auttaakseen ostosten laittamisessa, vaan katselee nuorimmaistaan, jolla on vielä jonkin verran pullaa kädessään ja kasvot aivan täynnä niin sokeria kuin hilloa. Jono sen kun kasvaa perheen taakse.

“Hei”, myyjä tervehtii Bakoja, mutta kukaan ei vastaa - ei edes Pellervo.
Nelivuotias kipittää kassan toiseen päähän ja nousee ostoskasseille tarkoitetulle tasolle. Kaupan työntekijä työntää hihnanjakajan sivuun, koska edellisen asiakkaan ostoksia on vielä sillä puolella lokeroa, joka oli lähimpänä asiakkaita, mutta herra Baka tönäisee jakajan pois, jotta ostokset tulisivat lähemmäksi heitä. Kassa pyöräyttää kevyesti silmiään ja alkaa viedä ostoksia viivakoodinlukijan läpi vilkaisten ensin, onko raskaita ostoksia tulossa perällä ja niinhän niitä onkin. Myyjä sitten yrittää lajitella ostoksia, ettei vahingossakaan turmelisi tomaatteja tai muutakaan herkemmin hajoavaa.
“Marina, ala laittaa tavaroita kasseihin!” isä huudahtaa tyttärelleen ja viskaa pari kaupan omaa ostoskassia jo lyötyjen ostosten päälle.
Myyjä huokaisee pienesti ja naputtelee erikseen muovipussit ostosten mukaan.
“Onko aivan pakko?” Marina marisee jälleen, mutta tunkee kännykkänsä taskuunsa ja laahustaa pikkuveljensä vierelle.
“On”, herra Baka toteaa ja siirtyy tuijottamaan ruutua, jos vaikka jostain tuotteesta velotettaisiin liikaa tai alennus jäisi antamatta.
14-vuotias ottaa muovipussin käteensä ja vilkaisee ostoksia huokaisten turhautuneena.
“En minä osaa!” tyttö älähtää kovaan ääneen heilauttaen muutaman kerran muovipussia ja jää seisomaan paikoilleen tekemättä mitään.

Ostosten määrä kassan toisessa päässä vain kasvaa, kasvaa ja kasvaa eikä kukaan tee elettäkään niiden vuoksi. Yhdessä paperipussissa on valtava määrä karjalanpiirakoita ja myyjän kysyessä, montako rouva oli laittanut, vastauksena kuuluu, että “mättäsin vain niitä, en jaksanut laskea”. Myyjä joutuu siis itse laskemaan todeten karjalanpiirakoita olevan 17. Munkkien tullessa kohdalle myyjä lyö kassaan neljä munkkia, asettaa pussin sivulle ja vilkaisee huolimattomasti rouva Bakaa sekä Yrjöä jääden tuijottamaan yksivuotiasta - tai pikemminkin lapsen sokerisia kasvoja sekä pienissä käsissä olevaa munkinjämää.
“Anteeksi, mutta mitä on lapsenne kädessä?” kassan on pakko kysyä lopettaen puuhansa.
“Ah, annoin jo hänelle yhden munkin”, äiti toteaa, kuin asialla ei olisi mitään merkitystä.
“Kaikki munkit olisi suotavaa pitää pussissa tänne kassalle asti”, myyjä kertoo ystävällisesti lyöden vielä yhden munkin kassaan.
“Mitä väliä yhdestä pienestä munkista”, herra Baka tokaisee ja ottaa hihnalta limupullon, jota ei ole vielä maksettu tai lyöty mukaan ostoksiin.
Hän avaa pullon ja lipittää kaiken limsan röyhtäisten vielä perään.
“Ei tässä jaksa koko päivää odottaa, kun on hirveä jano”, mies tokaisee ja viskaa tyhjän pullon kassatyöntekijän syliin.
“Ota siitä hinta”, tämä huomauttaa jatkaen taas ruudun tuijottamista.
Kassa katsahtaa syliinsä tullutta pulloa ja miettii sekunnin ajan heittävänsä sen päin herran pläsiä, mutta hillitsee itsensä ja vie pullon viivakoodin lukijalle ja asettaa sen sivupöydälle.

Viimein, myyjän mielestä ikuisuuden jälkeen, kaikki ostokset on käyty läpi ja asiakkaille saattoi kertoa loppusumman.
“Hirveän kallista”, rouva Baka tokaisee ja jää maksamaan ostokset, kun miehensä menee meuhkaamaan Marinalle, miksei tämä ole pakannut ostoksia.
Teini-ikäinenhän alkaa kiljua, ettei osaa pakata mitään tyhmiä ostoksia eikä hän edes halunnut tulla mukaan, mistä alkaa sellainen sanaharkka, että kaikki muut asiakkaat kuulevat sen parkkipaikalle asti. Myyjä yrittää hymyillä, vaikkei mitenkään jaksaisi tehdä sitä eikä kuunnella riitelyä, mutta ojentaa kuitin ja on toivottamassa hyvää päivänjatkoa rouva Bakalle, kun seuraava asiakas tokaisee tervehdyksensä ja tökkää omat ostoksensa kaupantyöntekijän käsiin. Tämä hämmentyy eikä ehdi sanoa rouva Bakalle hyvää päivänjatkoa, mistä nainen loukkaantuu ja lähtee puhisten perheensä luokse käskien näitä kiirehtimään. Lopulta ostokset löytävät paikkansa kasseista - Pellervo onnistuu laittamaan tomaatit maitojen alle - ja he menevät hakemaan aivonsa narikasta ja lähtevät viimein kotiin.


No niin, tässä se taas oli. Yksi osa lisää kertomaan suomalaisten asiakkaiden käyttäytymisestä ruokakaupoissa - tällä kertaa mukana on eri-ikäisiä lapsia sekoittamassa myyjäparkojen sekä muiden asiakkaiden elämiä. En ole vieläkään nähnyt yhden perheen tekevän tuota kaikkea, mutta ehkä tämä korostaa, miten kovassa paikassa kauppojen työntekijät joutuvat olemaan eivätkä sen vuoksi jaksa olla koko ajan äärimmäisen ystävällisiä tai kykene huomioimaan asiakkaiden toiveita sekä tarpeita.

Lähdetäänpä analysoimaan Bakojen perheen ostosreissua ja niitä asioita, joista olisi selvinnyt pelkällä maalaisjärjellä että hyvillä käytöstavoilla.
Ensimmäinen ja tärkein kohta, jota monet asiakkaatkin ovat valittaneet: lapset. Onko niitä lapsia pakko raahata mukanaan? Mikä ihmeen retki perheen kanssa on se, että mennään kauppaan? Jos kerran kumpikin vanhempi on vapaana, toinen olisi ihan hyvin voinut jäädä kotiin pitämään lapsia silmällä. Tai sitten otetaan se teini-ikäinen mukaan ja jätetään nuorimmat lapset toisen vanhemman kanssa kotiin. Tai sitten se teini-ikäinen voi toimittaa esikosien tehtäviään ja huolehtia pikkuveljistään ja siskoistaan muutaman tunnin ajan - mikään laki ei kiellä sitä! Eri asia on, jos on yksinhuoltaja eikä ole riittävän vanhoja lapsia huolehtimaan nuoremmista, mutta jostain syystä näitä perheitä näkee kaupoissa harva se päivä. Eli ne lapset voi jättää ihan hyvin kotiin, jossa voivat temmeltää, huutaa ja leikkiä mielensä mukaan.

Mutta jos ne lapset on pakko ottaa mukaan, tästä pääsemme toiseen kohtaamme, “nämä pidetään kurissa“. Pienille lapsille kerrotaan, minne ollaan menossa ja miten pitää käyttäytyä. Heidän ei anneta juoksennella häiritsemässä kaupan työntekijöitä tai muita asiakkaita, vaan lapset kulkevat kiltisti vanhempiensa vierellä. Jos lapsi ei tottele, sitten pidetään kädestä kiinni eikä päästetä juoksentelemaan. Kyllä, kakara todennäköisesti huutaa kurkkusuorana, mutta sitten tälle puhutaan ja selitetään, mistä on kyse. Kielletään huutaminen - kasvatetaan sitä toukkaa, jos siitä tulisikin kunnon aikuinen.
Lapset on pakko pitää kurissa eikä pelkästään siksi, että nämä häiritsevät ympärillä olevia ihmisiä, vaan myös oman turvallisuutensa vuoksi. Ei sitä tiedä, mitä liukasta lattialla on tai mihin lapsi voi kompastua, kaatua ja katkoa hampaansa. Ei kauppa ole mikään juoksurata tai leikkipuisto, jossa on “pienemmät” riskit loukkaantua. Toisekseen, myyjät eivät välttämättä huomaa suuria lavoja ja kuormia siirrellessään ja purkaessaan, jos pieni lapsi juoksee yllättäen taakseen ja jalkoihinsa. Siinä voi sattua useampaa ihmistä ja se oikeasti sattuu, jos kuormasta putoaa jotain kenen tahansa päälle. Eli lapset pidetään kurissa ja ruodussa ei pelkästään muiden asiakkaiden ja henkilökunnan takia, vaan myös turvallisuus syystä.

Sittenpä muu käytös, oli kyseessä lapsi, teini tai ihan aikuinen. Myyjillä on välillä hyvin vaikeata siirrellä ja liikutella pumppukärryillä kuormia, siivota lattioita isojen laitteiden kanssa tai muuten liikkua isojen tavaroiden kanssa. Pelkkä koko tuottaa jo haastetta ja joskus paino, ohjausjärjestelmä ja monet muut seikat tuovat ongelmia. Siksi on kohteliasta edes hiukan väistää, jos näyttää siltä, että myyjä tulee lavan tai lattiapesulaitteen kanssa vastaan. Kyllähän ihmiset katsovat (tai ainakin pitäisi katsoa) suojatietä ylittäessään, tuleeko autoja. Myyjät eivät siitä harmistu, vaan ovat oikeasti kiitollisia, jos asiakkaat hiukan huomioivat ja helpottavat heidän työtään. Se tuntuu todella ikävältä, kun ihmiset huomaavat, että pitäisi väistää tai tehdä jotain, jotta kaikilla olisi asiat hyvin, mutta sitten ihan kiusallaan joku jää eteen.
Ja hei, jos pudottaa/hajottaa jotain, on ihan kohteliasta mennä sanomaan siitä myyjälle. Onhan se aina harmin paikka, mutta on se parempi, että asiasta informoidaan eikä jätetä vain ikäväksi yllätykseksi, joka voi aiheuttaa jopa vaaratilanteen (jogurttinen lattia on nimittäin aika liukas).

Sittenpä tämä pienten lasten hirvittävä halu osallistua ja auttaa. Onhan se hienoa ja sillä tavalla lapset oppivat, miten tilanteissa toimitaan, mutta sillekin on aikansa ja paikkansa. Se riittää, että lapsi pistää muutaman tomaatin sinne pussiin tai jos lapsi haluaa osallistua koko prosessiin, tämän annetaan “valita” ne tuotteet, mutta aikuinen laittaa ne pussiin. Lisäksi on katsottava ympärilleen, hidastaako/vaikeuttaako lapsen “auttaminen” ympärillä olijoita. Huomaavaisuus ei maksa mitään!

Sitten ostosten pakkaaminen. On jotenkin hyvin tyypillistä, että se teini laitetaan pakkaamaan ostokset kassiin. Siis oikeasti. Tässä on kaksi kohtaa, jotka saavat minut ja monet ravistamaan päätään. Ensinnäkin se, että jotkut vanhemmat oikeasti uskovat, että tietyn ikäinen osaa tietenkin tehdä tietyt asiat, vaikkei heille olisi koskaan näytetty, miten työ tehdään. Totta kai 14-vuotias osaa pakata ostoskassit aivan oikein ja todella nopeasti *puuskahtaa* eli kaikki vanhemmat, menkää mukaan ja neuvokaa, näyttäkää esimerkkiä! Opettakaa! Ei se riitä, että sanotaan vain, että painavat pohjalle ja kevyet päälle, vaan mennään näyttämään, että ensin laitetaan maidot, sitten juusto ja niiden päälle salaatit ja muut helposti hajoavat päällimmäiseksi.
Sitten nämä toiset teini-ikäiset, jotka valittavat, etteivät osaa pakata. Kyllä te osaatte, teitä ei vain huvita. Ostosten pakkaaminen ei ole ydinfysiikkaa, vaikka jotkut ihmiset saavat sen siltä näyttämään. Ottakaa itseänne niskasta kiinni ja toimikaa, vaikkei huvittaisi yhtään. Joskus on vain tehtävä asioista, joista ei pidä. Ei vessassakaan käyminen ole kovinkaan lystikästä, mutta silti siellä on käytävä päivittäin.

Toistan vaihteeksi itseäni, mutta toistan jälleen: huomioikaa muita ihmisiä! Joskus on tilanteita, ettei pystytä kutsumaan lisää kassoja, joku ei huomaa jotain tai muuta vastaavaa. Jos kassa siirtää jakajaa johonkin suuntaan, hänellä on siihen tarkoitus eikä hän tee sitä huvin vuoksi. Uskokaa pois, myyjillä on parempaakin tekemistä. Antakaa kassatyöntekijän hoitaa yksi asiakas kerrallaan, eli ei tungeta siihen väliin. Ja jos myyjä nyt ei joka ikinen kerta tajua sanoa hyvää päivänjatkoa tai muuta vastaavaa, kannattaa katsoa miettiä tilannetta kokonaisuudessaan: tuliko joku keskeyttämään hänet? tapahtuiko jotain, joka katkaisi hänen ajatuksensa? häivyinkö itse liian aikaisin? Voi olla, että toistan tätä liikaa, mutta teen sen siitä huolimatta: kukaan ei ole maailmannapa, vaan täällä on muitakin ihmisiä.

Ja viimein siihen, mikä saa minun otsasuoneni tykyttämään kiivaammin kuin formula 1:sen sekuntikello tikittää eteenpäin: ennen aikainen syöminen ja juominen.
Tarkoitan tällä sitä, että niin kauan kuin tuote ei ole kulkenut kassan ohi ja sitä ei ole maksettu, se kuuluu kaupalle. Se tarkoittaa sitä, ettei jäätelöä, pullaa tai suklaapatukkaa aleta syödä tai limua juoda myymälän puolella tai edes kassajonossa. Sehän on varastamista, vaikka tuotteen maksaisikin myöhemmin! Jollain tapaa tajuan sen, jos lapselle annetaan jotain syötävää, mutta se ei ole oikein eikä niin saa tehdä. Vielä järkyttävämpää on nähdä aikuisten ihmisten tekevän sitä, että heittävät kassalle vain käärepaperit ja tyhjän pullon, josta käsketään ottaa hinta. Siis anteeksi? Aikuinen ihminen, joka ei tajua, ettei noin voi tehdä! Eikö muka järki ja itsehillintä riitä odottamaan muutamaa minuuttia, että ostokset saataisiin maksettua? Ei selvästikään, koska olen nähnyt niin monen aikuisen heittävän kassatyöntekijän syliin tyhjän käärepaperin tai pullon.
Olisi kieltämättä kiva nähdä siinä vaiheessa niiden ihmisten ilmeet, jos heillä ei olisikaan rahaa maksaa ostostaan.

Kaikki edelliset kohdat olisi voinut tiivistää, mutta minusta ne on tärkeitä asioita, jotka on eroteltava. Tiivistettynä asiakkaiden, aikuisten, kuuluisi käyttää järkeään ja perheellisten opettaa lapsiaan. Kaupassa käyminen on huomattavasti stressittömämpää, kun käyttää puhdasta maalaisjärkeään, josta olen ennenkin puhunut (ja joudun puhumaan jatkossakin). Toinen seikka on opettaminen. Pienten lasten kasvattaminen on pelkkää opettamista, miksi siis kaupassa asian pitäisi jotenkin muuttua? Lapsia ja nuoria on opetettava, miten käyttäydyttävä ja ohjastettava, jotta he oppivat tehokkaita menetelmiä, joilla pärjäävät elämässään, vaikka kaupassa asioiminen voi tuntua vähäpätöiseltä. Uskokaa, ei se todellakaan ole - ellette ala itse viljellä ja kasvattaa ruokaanne.

Noin, eiköhän tässä tullut nyt kasattua ne viimeisetkin asiat, joista ihmisten pitäisi ottaa opikseen. Suomalaista asiakaspalvelua mollataan ja japanilaista ylistetään, mutta voisikohan laatuero johtua siitä, että japanilaiset asiakkaat ovat vain parempia kuin suomalaiset? Tai ainakin huomaavaisempia, jos on uskomista kuulemaani ja aiheeseen liittyviä luentoja, joissa olen käynyt.

Eli ei Suomessa ehkä olekaan huonoa asiakaspalvelua, vaan surkeita asiakkaita?

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Need to understand, no need to forgive

Tapasin tässä jokin aika sitten erään ystäväni, jonka olen tuntenut jo useamman vuoden. Voitaisiin heittää arvioita, että tutustuin ystävääni hänen aloitteestaan neljä vuotta sitten ja olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä netin välityksellä - olemme myös tavanneet muutaman kerran, ainakin kerran vuodessa, koska hän asuu turhan kaukana jatkuvalle näkemiselle.
No, näimme tässä jokin aika sitten ja juttelimme kaikenlaista, minkä aikana sain jälleen todisteen yhdestä hänen piirteestään, mitä minun on vaikea ymmärtää. Sen takia hänen on myös vaikea ymmärtää minua. Nyt tämän merkinnän myötä toivon, että oppisin jollain tapaa käsittämään hänen piirteensä paremmin, ehkä jopa hyväksymään sen kummempia ihmettelemättä, mutta samalla toivon, että hän näkisi myös minun kantani. Jos siis luet tätä, älä suutu, vaan pohdi, mitä yritän sanoa.

Ystävälläni, sekä muutamalla muulla tuntemallani ihmisellä, on eräs pinttynyt tapa, mitä ihmettelen syvästi. En voi vain käsittää sitä tapaa tai elämänkatsomusta, tai miksi sitä ikinä pitäisi kutsua. En sitä itsenikään kohdalla tiedä, vaikka oma tapani on samanlaisen erilainen: ystäväni vastakohta. Kuitenkin ihmettelemääni piirrettä minä jollain tapaa myös arvostan ystävässäni.

Nimittäin anteeksiantavaisuutta.

Ystäväni on todella kiltti ihminen - hän on lähes täydellinen vastakohta minulle! Hän yrittää ymmärtää kaikkia ihmisiä, ei tuomitse heitä kovin helposti, on avoin, helposti lähestyttävä sekä yrittää aina nähdä muissa ihmisissä jotain hyvää. Ja niin, hän antaa lähes poikkeuksetta anteeksi niille, jotka kohtelevat häntä kaltoin ja käyttävät hänen hölmöyttään, kenties hyväuskoisuuttaan hyväkseen (sillä hyväksikäyttäjäthän muuttavat kaikki nuo ihanat piirteet juuri hölmöydeksi).
Olen nähnyt sen monta kertaa, kuinka näin on käynyt. Niin monia kertoja, että aina kun vastaan puhelimeen tai ystäväni ottaa minuun muuten yhteyttä, mietin "kuka on tällä kertaa satuttanut tai loukannut häntä". Me puhumme paljon erilaisista asioista, esimerkiksi ihmissuhteista ja olen huomannut, miten hän antaa yhä uudelleen samoille ihmisille anteeksi, vaikka he kuinka loukkaisivat häntä tai kohtelisivat kaltoin ilman, että hän olisi oikeasti tehnyt jotain heille. Olen yrittänyt myös varoittaa häntä siitä, sanonut, että "älä anna niin helposti anteeksi - älä luota siihen tyyppiin niin sokeasti", mutta neuvoni ovat lähes aina menneet kuuroille korville. Sitten jonkin ajan päästä saan kuulla lauseen "olit oikeassa". Yleensä minä iloitsen siitä, kun olen oikeassa, mutta kun ystävää sattuu, ei siitä voi olla iloinen. Näin on käynyt usein - aivan liian usein jos minulta kysytään.

Olen kysynyt sitä häneltä ja muutamalta muulta, miksi he antavat niin helposti muille anteeksi, vaikka olisivat saaneet kokea melkein mitä tahansa kamaluuksia. Miksi kaikki väärintekijät saavat armahduksen ilman suurempaa vaivaa tai rangaistusta? Olen saanut vastauksena lähes aina tämän: "haluan unohtaa".
On varsin luonnollista, että ihminen haluaa unohtaa kaikki ikävät asiat. Jättää huonot kokemukset taakseen ja kohdata kaikki hyvä edessä. On helpompaa unohtaa kipeä mennyt ja kohdata valoisa tulevaisuus sekä ihmisten hyvät puolet. Nämä hyvin anteeksiantavaiset ihmiset vain unohtavat, ettei menneisyys koskaan jätä täysin rauhaan. Jos et muista mennyttä, miten opit varomaan huonoja asioita, kun mennyt kävelee jälleen vastaan? Miten voi oppia aikaisemmista virheistään, jos haluaa unohtaa ne?

Tätä olen miettinyt paljonkin. Miksi pitää antaa anteeksi ja unohtaa? Minä ainakin pidän arvossa vanhaa sanontaa, että "anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei koskaan" ja se on pelastanut minut useammin kuin kerran. Nykyään tosin olen muuttanut sanonnan toiseen muotoon "aina kannattaa yrittää ymmärtää, anteeksi ei ole koskaan pakko antaa, mutta missään nimessä ei saa unohtaa." Siis, jälleen, miksi ystäväni antaa aina niin helposti kaikille anteeksi ja haluaa unohtaa tapahtuneen?

Minusta tuntuu, ettei hän itsekään täysin tiedä. Ystäväni sanoo usein, ettei voi elää vihassa ja katkeruudessa (toisin kuin minä). Hän ei kestä sitä tunnetta, että kantaa vihaa jollekin, vaan antaa siksi anteeksi, jotta hänellä olisi helpompaa. Ystäväni luonteen mukaan tuo todennäköisesti pitää paikkansa. Hän on sen verran kiltti ja haluaa nähdä kaikissa pelkkää hyvää - ystäväni vihaa riitelyä ja vihamielisyyttä, ettei kestä olla pitkään vihassa tai muuten suuttunut.
En kuitenkaan pysty täysin ostamaan tuota ajatusta. Luulisi, että vähemmästäkin katkeroituu, jos antaa yhä uudelleen ja uudelleen ihmisten käyttää omaa kiltteyttään hyväkseen ja tulla kohdelluksi kuin paskakasaa.

Mitä minä luulen sitten? Ostin tuosta hänen väitteestään vain 70 %, entäs loput 30 %? Olen kyyninen persoona, minkä takia minusta tuntuu, että alitajunnassaan hän haluaa muiden antavan hänen virheensä anteeksi. Jos hän toimisi joskus väärin suutuspäissään (on hänellä onneksi hiukan temperamenttiakin) tai tietämättömyyttään tai kenties siksi, että yritti auttaa silloin, kun apua ei haluttu, hän haluaisi saada mahdollisimman nopeasti anteeksiannon. Jos hän antaa toisille jatkuvasti anteeksi, näidenkin on annettava hänelle anteeksi. Kaikki eivät kuitenkaan ajattele samoin ja haluaisin hänen muistavan sen. Aina ei voi vaikuttaa siihen, suuttuuko joku lopullisesti vai ei.
Sitten mielessäni on viime aikoina käynyt toinenkin vaihtoehto. Ystäväni pelkää yksin jäämistä. Hän pelkää, että jos ei hän ei anna kaikille anteeksi, hän jää lopulta aivan yksin ilman ketään. Anteeksianto on hänen keinonsa pitää ihmiset lähellään, jopa ne, jotka sitä vähiten ansaitsisivat ja olisi oikein pitää nämä vähintään heinäseipään päässä itsestään.
Uskon, että olen ainakin jossain määrin oikeassa, vaikka syitä anteeksiantoon voi olla enemmänkin, kuten halu nähdä kaikissa pelkkää hyvää ja uskoa ihmisen kykenevän muuttumaan. Voi toki olla, että olen väärässäkin, mutta ei ole vain yksiselitteistä antaa jokaiselle väärintekijälle kaikki anteeksi.

Olen ehkä väärä ihminen puhumaan anteeksiannosta. Kyseinen ystäväni nimittäin on kutsunut minua sillanpolttajaksi, enkä ole pystynyt kieltämään hänen sanojaan. Minä en ole anteeksiantavainen persoona ja tuomisen hyvin helposti tekojen perusteella, millainen joku on. Minä en myöskään aio olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka on tehnyt minulle vääryyttä, vaan poltan sen sillan kunnolla perässäni, että pirukin taputtaisi minua olalle. Siksi usein moitin, välillä kovasanaisestikin, ystävääni, kun hän on taas antanut jollekin anteeksi ja alkanut luottaa tähän sokeasti unohtaen kaiken aikaisemman. Minä poltan sillat hyvin helposti takanani, kun minut petetään. Minä en anna anteeksi kovin helposti, jos minua on kohdeltu mielestäni väärin, vaan vaadin pidemmän aikaa todistelua muutoksesta - hyvitystä. Saatan ajan myötä kyllä antaa anteeksi, mutta en koskaan kykene unohtamaan sitä, miten toinen on minua kohdellut enkä koskaan pysty aloittamaan täysin tyhjältä pohjalta ja luottamaan toiseen. Miksi minun pitäisi, jos minut on jo kerran petetty? Miksi luottaisin johonkuhun, joka on pettänyt minut kerran tai kahdesti?

Aina ei ole ollut näin. Kun olin pieni tai ainakin huomattavasti nuorempi, olin hyvin luottavainen, avoin ja kiltti. Minä annoin kiusaajilleni, väärintekijöilleni, anteeksi ja olin heidän ystävänsä vanhempieni varoituksista huolimatta. Pian sain todeta äitini ja isäni olleen oikeassa, kun minua alettiin jälleen kiusata ja kaikki tekemäni ja sanomani käännettiin minua vastaan. Annoin anteeksi vielä muutaman kerran, mutta en enää luottanut näihin, mikä osoittautui viisaaksi ratkaisuksi: minut petettiin uudelleen.
Siksi en katso taakseni ihmisiä, jotka olen tietoisesti jättänyt menneisyyteeni. Joskus saatan mennä takaisin poltetulle sillalle muistamaan, miksi teinkään sen polttopäätöksen. Olen toki pari kertaa rakentanut entisen vierelle jonkun pienen sillan, mutta pidän katseeni aina siinä poltetussa, jotta en koskaan unohtaisi, mitä voisi tapahtua ja minkä takia: itseni.

Olen myös huomannut erään ikävän faktan, kun olen katsonut ympärilleni. On tyypillistä, että rikoksentekijät uusivat rikoksensa (oli se oikea rikos tai tässä kohdassa vain sanamuoto). Sen voisi tiivistää ihmissuhteisiin ja pettämiseen liittyvään toteamukseeni: "kerran pettää, aina pettää". Tällä olen tarkoittanut sitä, että ensimmäinen teko on aina vaikein, mutta sen jälkeen teon toistaminen vain helpottuu. Asiaa voisi verrata siihen, kun menee ensimmäisen kerran kaverille kylään. Kun astut kynnyksen yli, se on vaikeata, sinua pelottaa tai ainakin arveluttaa, koska et tiedä, mitä on kynnyksen toisella puolella tai miten pitäisi toimia. Ensimmäisen kyläreissun jälkeen vierailut helpottuvat ja pian pystytkin astumaan kynnyksen yli ja huutamaan saman tien tervehdyksen sen kummempia miettimättä.
Sama koskee kaikkia ihmisiä kaikissa tilanteissa, mikäli onni on heidän puolellaan ja mitään aivan ylitsepääsemätöntä ei tapahdu. Ihmiset alkavat toistaa tekonsa pienemmällä pohdinnalla.

Nyt joku varmaankin huutaa minulle siitä, etten voi väittää kerran rikoksen tehneet toistavan saman. Totta, on ihmisiä, jotka ottavat opikseen eivätkä toista tekemiään virheitä. On olemassa ihmisiä, jotka muuttuvat ja me kykenemme muuttumaan, jos haluamme. Kaikki eivät petä kumppaneitaan yhtä kertaa enempää eivätkä kaikki etsi uutta murhattavaa ihmistä. En sano siis, että kaikki tekevät niin, mutta riittävän useat, ettei tuota faktaa vain pidä unohtaa - sitä totuutta ei saa unohtaa oman itsensä takia.
Haluaisin vain ystäväni ja muiden hänenkaltaistensa yli-anteeksiantavaisten ihmisten miettivän asiaa. Kukaan ei kuole, jos ei anna anteeksi. Ehkä jonkin aikaa tuntuu pahalta, jos ei anna anteeksi, mutta ei mene kauaakaan, kun asia ei vaivaa enää eikä sitä juuri muista. Välillä voi antaa anteeksi, en sitä kiellä, mutta ei siltikään tarvitse unohtaa tapahtumia. Minusta kaikille ihmisille ei tarvitse antaa anteeksiantoa. Joskus se on vain itsesuojeluvaistoa, kun ei anna jokaiselle ikäviä tekoja anteeksi. On otettava opikseen ja mieluummin mahdollisimman nopeasti, ennen kuin tulee täysin lyödyksi ja epävarmaksi - miksi pitäisi antaa tulla kohdelluksi kuin sontaa? Kukaan ei ansaitse sitä, eli miksi pitäisi antaa kenenkään tehdä niin ja antaa anteeksi niin helposti.
Ystäväni, sekä muut tätä lukevat, vaikka yhdessä laulussa sanottiinkin, että “anteeksi” vaikuttaa olevan vaikein sana, se ei kuitenkaan pidä paikkansa. On helppoa sanoa anteeksi, koska siinä ei aina ole tunnetta mukana. Jotkut sanovat siksi, että saisivat rauhan omaltatunnolta, mutta ei se aina ole niin. On parempi välillä suojella itseään eikä tehdä itsestään jatkuvasti haavoittuvaista ja antaa tulla loukatuksi.
Kaikki eivät ansaitse anteeksiantoa vain siksi, että osaavat sen sanan. Jokaisen on ansaittava teoillaan anteeksianto eikä sitä syytä, miksi on annettu anteeksi, saa unohtaa.